Drink tea, read books, be happy

Olen tässä pohdiskellut asioita ja tullut siihen lopputulokseen, että kirjat, kirjastot ja kirjakaupat ovat todella Jumalan lahja maailmalle. Naurahditko? Tai ehkä hymähdit huvittuneena, mutta usko pois, lukija-ihmiselle ne todella ovat!

Tänään kävin kirjastossa, tarkoituksenani piipahtaa tällä kertaa ainoastaan elokuvahyllyllä nappaamassa Sormuksen ritarit kainaloon, jotta voisimme jälleen pitkästä aikaa uppoutua Keski-maan seikkailuihin. Kun olin jo suuntaamassa saalis mukanani lainauspisteelle, päättäväiset askeleeni hidastuivat ja kengänkärjet suuntautuivat pikkuhiljaa kohti uutuushyllyjä. Minä vaan vilkaisen vähän, tyynnyttelin itseäni, en ollut tullut nyt lainaamaan kirjoja, kotona kun odotti aikamoinen kasa lukemistaan odottavia opuksia viime kirjastoreissulta ja kierroksessa oli paraikaakin pari romaania.

Mutta enhän minä voinut vastustaa näitä kaunokaisia, kun ne minulle niin vienolla äänellä huutelivat hyllystä: "lainaa meidät, lainaa meidät, teemme sinut onnelliseksi!" Joten kassiinhan ne päätyivät. Nyt minulla on sitten lainassa vino pino romaaneja, niin rakkausaiheisia kepeitä yksilöitä kuin tummempia jännäreitäkin (olen melko kaikkiruokainen tarinoitten suhteen), jotka odottavat lukemistaan. Ensin pitäisi kuitenkin ahmia loppuun David Nicholssin Yhtä matkaa (suosittelen, jos kaipaat jotain kepeää, hauskaa, mutta älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa!) ja selviytyä parista tenttikirjasta... Miksi oi miksi tenttikirjat eivät voisi olla romaaneja?!

Vaikka tentit painavat päälle, ajattelin kuitenkin pitää huomenna vielä vapaata tieteellisestä tekstistä. Joten ehkäpä pyhitänkin huomisen hunajalla maustetulle teelle, suklaalle ja seikkailuille kirjojen sivuilla. Voi kun vielä sataisi vettä niin että ropisee ja lotisee niin lukutoukan onni olisi sataprosenttista!

Kuinka löytää liikkumisen ilo

Olen miettinyt pääni puhki mistä näkökulmasta haluaisin lähestyä aihetta nimeltä liikunta. Liikunta ja kuntoilu ovat nykyään aiheita, joista kirjoitetaan ja puhutaan niin valtavasti, ettei niistä tunnu löytyvän enää mitään uutta, mitään kovinkaan erityistä tai kiinnostavaa. Liikunnan tärkeyttä painotetaan ja tuntuu, että nykyään kaikilla pitäisi olla tavoitteita ja pyrkimyksiä liikuntaan ja kuntoiluun liittyen. Oli se sitten voiman kartuttaminen, laihtuminen, lihasten kasvattaminen tai kiinteytyminen, täytyyhän sitä ihmisellä jokin tavoite liikunnan suhteen olla!

Ajatus on melko karmiva. Toki myös liikunnan aiheuttamasta hyvästä olosta ja ilosta puhutaan, mutta useimmiten myös tavoitteet ja päämäärä linkkiytyvät tiiviisti liikuntaan. Ja se on ihan okei, jos jollakulla on selkeä maali urheilunsa suhteen, mutta jos itse ajattelisin liikuntaa tavoitteiden saavuttamisen näkökulmasta, läsnä olisivat myös tietynlaiset suorituspaineet ja stressi, mitkä voisivat vähentää sitä puhdasta iloa, jonka liikunnalla kuitenkin ensisijaisesti haluan saavuttaa. Mikä sitten on minun tapani nauttia liikunnasta ja saavuttaa maksimaalinen ilo ja hyvänolontunne?

 

Yhtä vino päälläänseisonta kuin puukin... Harjoittelen vasta! ;)

Liikkujana olen aina ollut hyvin monipuolinen: lenkkeily, pyöräily, uinti ja yleisurheilu olivat lapsuudessa tärkeässä roolissa, yläasteella rakkaimmaksi liikuntamuodoksi nousi tanssi ja se on pysynyt hyvin lähellä sydäntäni tähän päivään saakka. Nautin luistelusta, lumilautailusta, vaeltamisesta, jalkapallosta, sulkapallosta sekä lyhyistä mutta intensiivisistä kehonpainolla tapahtuvista lihaskuntotreeneistä. Tykkään kokeilla uusia lajeja, järkyttää kehoani ja viedä itseni pois mukavuusalueiltani. Olen joogannut ja pettynyt siihen, joogannut uudestaan ja oppinut pitämään siitä, kokeillut crossfittiä ja saanut jokaisen yläkropassani olevan lihaksen kipeäksi moneksi päiväksi, olen käynyt akrobatia tunneilla ja treenannut breakdancea. Kokeilemistani lajeista toisista olen pitänyt enemmän, toisista vähemmän. Tällä hetkellä en harrasta aktiivisesti mitään tiettyä lajia, vaan pyrin liikuttamaan kehoani juuri sillä tavalla, mikä kulloinkin tuntuu hyvältä ja innostavalta.

Yhdestä en ole kuitenkaan oppinut koskaan erityisemmin pitämään ja se yksi on niin monen nykyään rakastama kuntosalilla käyminen. Jossain vaiheessa yritin käydä salilla aktiivisemmin, mutta se ei vaan ole minun juttuni. Lopulta luovutin ja totesin, ettei minun tarvitse väen vängällä opetella tykkäämään kuntosalitreenistä, varsinkin kun syy sille, miksei se tuntunut omalta oli niin selkeä: mielestäni kuntosalilla käyminen on aivan liian tylsää. Maailmassa on niin paljon kiinnostavia, aktiivisia ja kroppaa haastavia lajeja, että pelkkä painojen nostelu ja erilaisissa laitteissa venkoileminen tuntuu käsittämättömältä ajanhukalta. Eikä aiempaa suuremman painomäärän nostaminen synnytä minussa minkäänlaista iloa, eikä tunnu kummoiselta saavutukselta päinvastoin kuin vaikkapa uuden koreografian sisäistäminen nykytanssitunnilla tai hyppyristä uskaltautuminen lumilautaillessa.

Niinpä olenkin todennut, että paras keino löytää liikunnan ilo ja riemu ja tehdä siitä osa omaa arkea, on etsiä itseä innostava laji, ja sehän tapahtuu vain kokeilemalla erilaisia juttuja. Ja kuka sanoo, että niitä innostavia lajeja pitäisi olla vain yksi, ja että kun sen oman jutun löytää, siinä pitäisi pysytellä ja hyvästellä muut lajit. Minä ainakin aion jatkaa omalla linjallani ja harrastaa niin monipuolisesti erilaisia lajeja kuin kehoni ja mieleni haluaa. Silloin liikunta pysyy innostavana ja hauskana, saan siitä eniten iloa irti, kartutan taitoja monella saralla ja kuntokin kasvaa kohisten - ihan huomaamatta ja sitä varsinaisesti tavoittelematta!

Oodi syksylle!

Monet ihmiset etenkin Suomessa tuntuvat elävän pelkälle kesälle. Törmäsinkin tässä taannoin eräässä seuraamassani blogissa lukijakommenttiin, jossa todettiin että Suomessa on kaksi vuodenaikaa "kesä ja kesän odotus". Monet tuntuivat olevan samaa mieltä ja surkuttelivat kesän lyhyyttä. Minä surkuttelen lähinnä tuollaista kommenttia: mitä vuodenaikojen haaskausta haikailla pelkkää kesää, kun kaikissa muissakin vuodenajoissa on niin valtavasti iloa ja odottamisen aiheita!

Otetaanpa nyt käsittelyyn tämä koko ajan selkeämmin läsnä oleva syksy (vaikka siinä missä syksy myös talvi ja kevät ansaitsisivat ehdottomasti omat ylistyslaulunsa, ehkä rustailen sellaiset kun aika on oikea). Olen aina itse pitänyt syksystä, sillä siihen liittyy vahvana jonkin uuden alku. Loman jälkeinen kouluun palaaminen on aina jollain tavalla kutkuttavaa, syysvaatteitten kaiveleminen vaatekaapeista innostaa keksimään uusia hauskoja yhdistelmiä (vihdoinkin saa käyttää taas muitakin vaatteita kuin hellemekkoja ja toppeja!) ja kaupoista kärryyn tarttuu aimo kasa kynttilöitä ja erilaisia teelajitelmia. Syystunnelmaa luovat ehdottomasti myös luonnon värjäytyminen käsittämättömän kauniisiin sävyihin, puista putoavat lehdet joita virtaa pitkin katuja, pyöräileminen poskia nipistelevässä kirpeässä tuulessa tai pienessä aamupakkasessa, kumisaappaat, vesisade päivät, jolloin voi kääriytyä vilttiin, lukea kirjaa ja juoda teetä ja syödä ehkä vähän porkkanakakkua...

Syksyssä on mielettömästi odottamisen aiheita, jotka saavat ainakin minun mieleni kehräämään kiitollisuutta kyseistä vuodenaikaa kohtaan. Syksyssä on aivan omanlaistaan taikaa, jota kesässä ei ole. Toki kesässä on omat hyvät puolensa, mutta mielestäni se saa aivan turhan paljon huomiota, tai ainakin syksy, talvi ja kevät ansaitsisivat aivan yhtä paljon positiivista intoilua kuin lämpöinen siskonsa. Sanoisin, että jätetään turha vuodenajoista ruikuttaminen vähemmälle ja eletään sitä vuodenaikaa ja säätilaa täysillä, mikä milloinkin sattuu kohdalla olemaan. Kaikissa vuodenajoissa on aivan uskomattomasti taikaa, se vain täytyy suostua näkemään.

Sanasurinaa

Mitä ihmiset haluavat lukea, mistä he haluaisivat minun kirjoittavan?

Tätä mietin joskus ennen tekstin aloittamista, ja mitä siitä silloin syntyy: varsinaista soopaa.

En osaa kirjoittaa miettien, mitä minulta halutaan.

En halua kirjoittaa asioista, joihin minulla ei ole intohimoa, ei varsinaista tunnesidettä.

En voi kirjoittaa sanoilla ja tavoilla, jotka eivät tunnu minulta, jotka eivät tule sisimmästä.

Siispä kirjoitan vain niin kuin voin, osaan, haluan ja pystyn.

Kirjoitan lyhyesti tai pitkästi.

Kirjoitan verkkaisesti tai hengästyttävällä tahdilla.

Kirjoitan kuin en koskaan olisi tehnyt mitään muuta.

Kirjoitan: ehkä runoja, ehkä jotain muuta.

Ehkä löydän joskus vakaan tyylin, jossa haluan pysytellä, turvallisesti tietyissä raameissa.

Tänään en halua, en vielä.

Tänään  kuuntelen punk-musiikkia, pukeudun 80-luvun farkkuihin ja sitaisen ananastukkani poninhännälle.

Tänään kirjoitan muutaman sanan, lisään ehkä asiaan liittymättömän kuvan.

Tänään menen töihin ja syön ehkä kantarelleja.

On aika elää, on aika tehdä mitä ikinä haluan.

Niin kuin eilenkin, niin kuin huomennakin, kunpa vain muistaisin sen.

Ei välitetä bokseista, säännöistä, rajoituksista, eihän?

Ollaan vapaita ja villejä, lauletaan ja tanssitaan missä ikinä viiletetäänkin.

Ollaan elossa ja onnellisia siitä, joohan?

Minun ruokafilosofiani

Minä rakastan ruokaa. Tarkoitan siis että minä R A K A S T A N ruokaa, siitä huolimatta, että äidinkielenopettajani huomautti minulle joskus vuosia sitten, ettei ole sopivaa käyttää sanaa "rakastaa" turhan heppoisissa yhteyksissä. Koska mielestäni maailmassa ei kuitenkaan ole koskaan liikaa rakkautta, enkä ymmärrä miksei asioita voisi reippaasti sanoa rakastavansa jos näin on vaan pitäisi kutistaa tunteet "tykkäämiseksi" tai "pitämiseksi", totean ihan uhallani vielä kerran: minä todella rakastan ruokaa. 

On kolme ruokaan liittyvää asiaa, joita en omalla kohdallani suostu tekemään.

1. Dieetit
2. Rajoittaminen
3. Huonon omantunnon tunteminen siitä mitä syön

En ole koskaan ymmärtänyt miksi normaalipainoisen, terveen ihmisen tulisi ryhtyä noudattamaan tiettyä tarkkaa ruokavaliota tai elämään jonkin dieetin mukaan. Miksi haluaisin jättää jonkin ruoka-aineen pois, jos sen syöminen kohtuullisissa määrin ei ole minulle kuolemaksi vaan se pikemminkin tuottaa minulle suurta nautintoa? Luin juuri taannoin jutun sokerista ja siitä kuinka kamalaa valkoinen sokeri on ja kuinka se aiheuttaa syöpää ja blaablaa. Nykyään lähestulkoon kaikki tässä maailmassa tuntuu aiheuttavan syöpää, joten minua ainakaan moinen argumentti ei saa pelkäämään kakkuja ja karkkia. Sitä paitsi olisi kamalan rasittavaa vahdata koko ajan onko jossain tuotteessa sokeria tai ei ja voinko syödä tuota tai tätä vai en. Kun ei ole rajoituksia, ei ole huolia ruuan suhteen ja kaikkea saa syödä hyvällä omalla tunnolla.

 

 

Olen siis kaikki ruokainen. En oikeastaan rajoita syömisiäni millään tavalla, enkä ole koskaan rajoittanutkaan. En ole nähnyt sitä omalla kohdallani tarpeelliseksi. En halua tuomita ketään, sillä mielestäni kaikki saavat syödä ihan niinkuin haluavat ja jättää syömättä niitä juttuja mitä eivät halua syödä. Itseni kohdalla en vain näe rajoittamista millään tavalla järkeväksi. Ruoka tuottaa minulle nimittäin niin suurta nautintoa, etten ole valmis luopumaan mistään. Rakastan pastaa ja kermaisia kastikkeita. Pidän kovasti lihan mausta mutta myös kasvispitoisista ruuista. Ympäristösyistä olen pyrkinyt vähentämään lihan käyttöä, mutta myönnän, etten ole valmis luopumaan siitä täysin. Tykkään myös herkuttelusta. Karkki ei niinkään minua houkuttele, mutta erilaiset leivonnaiset, kakut, pullat, munkit ja piirakat. Ah ja nam. Parasta ovat itsetehdyt laskiaispullat ja vappumunkit.

 

Koska liikun usein ja tiedän syöväni kaikkea kohtuudella, en koe tarvetta tuhlata voimiani pakkausselosteiden syynäämiseen ja kaloreitten laskemiseen. Ruoan suhteen menen lähinnä mututuntumalla, syön sitä, mitä kulloinkin tekee eniten mieli. Joskus se on valtava lautasellinen (tai kaksi) spagettia ja jauhelihakastiketta, toisinaan taas salaatti. Kahvilassa tilaan kunnon mehevän kakkupalan ja kahvin kermalla. Koska elämästä kuuluu mielestäni ottaa ilo irti ja nauttia, en aio jatkossakaan rajoittaa syömistäni tai tuntea minkäänlaista huonoa omaatuntoa ruokailutapojeni suhteen. Mielestäni ei ole mitään itua tuhlata kallisarvoista aikaa miettimällä jatkuvasti mitä voin syödä ja mitä en voi syödä ja paljonko tässä on kaloreita ja apua sokeria apua vehnää apua. Kaiken sen ajan voin mieluummin käyttää rakastamiseen, nauramiseen ystävän seurassa kahvin äärellä, leipomiseen, luomiseen, hengittämiseen ja tyytyväisenä olemiseen. Elämässä on kuitenkin valtavan paljon tärkeämpiä asioita kuin sen kyttääminen mitä suuhunsa pistää.

Mitä jos nautitaan ruoasta ja elämästä enemmän kuin mietitään ja rajoitetaan itseämme! Ainakin tämä ruokafilosofia tekee minut onnelliseksi ja ruokanautinnot saavat jatkua elämässäni :)

Vain pari sanaa ja kuvaa

Tänään aioin kirjoittaa pitkästi ja rehevästi, vuodattaa sanoja suoraan sielusta, kertoa siitä kuinka rakastan orastavaa syksyä, kynttilöitä, lyhtyjä, syyskukkia, lämpimiä vilttejä, teekupposellisia, tuulen raikasta tuoksua. Mutta kun kirjoitin, ei teksti ollutkaan sitä, mitä sen piti olla, miltä se päässäni kuulosti. Tänään ei ole siis oikea hetki kirjoittaa siitä kaikesta. Niinpä päätin jättää sanat vähemmälle ja pelata parilla kuvalla, jotka on otettu taannoisella retkellä läheiseen satamaan. Tänää en aio jakaa mitään muuta, sillä mieli vaatii laittamaan läppärin kannen kiinni ja heittäytymään kullan kainaloon sohvalle. Ja sen aion tehdä.

 

  

 

 

 

Sadepäivän tuhlausta

Taivas on harmaa ja vettä on ripissyt alas taivaalta siitä saakka, kun havahduin unesta lempi-ihmiseni hellään herättelyyn. Keitin kahvit ja luin sängyssä peiton alla Jodi Picoultin tolkuttoman koukuttavaa romaania tunnin kunnes tajusin, että tänään oli se päivä. Tänään oli se päivä jolloin en voisi enää siirtää tenttiin lukemista yhtäkään päivää eteemmäs, sillä huomenna pääni täytyisi olla täynnä tietoa, joka suorastaan vuotaisi sormistani paperille.

Tiedättehän sen harmistuksen, mikä syntyy kun tietää joutuvansa käyttämään koko mukavan vapaapäivän niinkin ankeaan tekemiseen kuin poliittisen tekstin lukemiseen? Ja sen ahdistuksen, joka kurtistaa sydämen kasaan, sen tunteen, etten osaa, etten tiedoillani riitä, ettei tästä tule taas yhtään mitään hyvää. Kun tekee mieli mennä kauppaan ostamaan itselleen lohtulahjaksi hömppälehti jo valmiiksi, vaikkei ole vielä edes tehnyt koko tenttiä, eikä tiedä kuinka siinä loppujen lopuksi käy.  Jep, se on kurja tunne.

Riittämättömyys, osaamattomuus. Ne ovat tunteita, joita en haluaisi kohdata, mutta silti tiedän kuinka tärkeää ne juuri onkaan kohdata. Katsella niitä ja miettiä, mistä ne oikein tulevat, miksi minä tunnen olevani niin huono. Okei, yritin kerran aikaisemmin lukea tenttikirjaani, joka sattuu olemaan englanninkielinen kirja hyvin poliittista tekstiä maustettuna fysiikan teorioihin sidotuilla vertauksilla. Ei liene vaikeaa arvata, etten tajunnut sanaakaan mitä luin. Siitä seurasi lannistuminen. Olen huonohuonohuono, miksen ymmärrä tästä mitään.

Se on ihmisyyttä. Epävarmuus, riittämättömyys ja tunne siitä ettei osaa. Kaikki ne kuuluvat vain ihmisenä olemiseen, ne ovat osa elämää, syntyivätpä ne minkä asian seurauksena hyvänsä. Eikä niitten putkahtamista mieleen voi aina estää, eikä ole aina tarviskaan. Tärkeintä olisi kuitenkin niidenkin tunteitten äärellä muistaa, että me kaikki olemme kaikesta huolimatta aivan valtavan hyviä, riittäviä, arvokkaita ja kauniita olentoja. Meidän ei tarvitsekaan osata kaikkea, eikä olla hyviä kaikessa (välillä minun on ollut vaikeaa muistaa tämä, sillä toisinaan minussa herää pikkuinen kurja perfektionisti, jonka haluaisin mielelläni lähettää ikiajoiksi avaruuteen). Vaikka en ymmärtäisi sanaakaan tenttikirjastani, enkä saisi koko koetta läpi, se on ihan okei. Aina ei onnistu. Silloin voi käydä ostamassa vähän suklaata ja todeta että fuck it, eipä tämä elämä tähän kaatunut.

Helpompi sanoa kuin oikeasti ajatella ja toimia niin, mutta tänään aion yrittää. Tänään kohtaan ahdistukseni, pelkoni ja epävarmuuteni. Totean, että on ihan ok, jos en huomenna lukemisesta huolimattakaan osaa. Olen silti riittävän hyvä. Ja ehkä en kuluta koko päivää tenttikirjan parissa, vaan uppoudun romaanien ihmeelliseen maailmaan, sillä sitä vartenhan sadepäivät on oikeasti tehty.

Helmojen tuoma onni

Kehitykseni mekkotytöksi ei ole ollut mutkaton. Ennen lukiota käytin mekkoja hyvin harvoin, vain juhlissa tai muissa satunnaisissa tapahtumissa. Edes lapsuudessani rimpsut ja röyhelöt eivät puhutelleet minua vaan olin aina se poikatyttö joka viiletti pitkin maita ja mantuja sortseissa ja mieluiten ilman paitaa, koska niinhän pojatkin tekee. Lukion aikana ja yhä enenevissä määrin yliopistovuosinani olen päässyt sisään mekkojen ja hameiden ihmeelliseen maailmaan ja nykyään teen harva se viikko upeita kirppismekkolöytöjä.

Tänäkin kesänä olen varmaan joka toinen päivä viilettänyt menemään helmat hulmuten (joka toinen päivä onkin sitten ollut säästetty sortseille, joita niin kovin rakastan). Helmoissa on vain sitä jotain: helppouden ja tietyn idyllisyyden tuntua. Tuulen tarttuessa ohueen kankaaseen ja pistäessään sen liehumaan jalkojen ympärillä olo on kupliva ja kevyt. Aikaisempien vuosien liian lyhyet helmat ovat myös muuttuneet pitemmiksi, enemmän minulle sopiviksi ja mukavammiksi käyttää.

Joskus niinkin pienet asiat kuin vaikkapa mekon helmat virittävät mielen oikealle aaltopituudelle. Aina ei tarvita yhtään sen enempää. Yhä viileämpänä puhaltava syksyinen tuuli viettelee mieleni ja kääntää katseeni syysmekkoihin. Voin jo nähdä itseni pyöräilemässä värikkäitten lehtien laikuttamalla tiellä villapaitaan ja tummanpunakuvioiseen syysihanuuteen pukeutuneena. Tänään on kuitenkin vielä kesän vuoro, joten seilorihenkisessä raitakaverissa mennään tämä päivä.

Annetaan kankaan liehua ja lepattaa ja nautitaan tästä päivästä! <3

Kun maailma antaa parastaan

Viime päivät ovat olleet minulle hyviä. Vaikka uni ja lepo on jäänyt ehkä vähän vähemmälle kuin olisin toivonut, on menossa oleminen ollut tällä kertaa sen arvoista. Yleensä nautin eniten siitä, että saan vapaapäivinäni olla kaikessa rauhassa, paljon myös yksin, lukea kirjaa, soitella kitaraa, kirjoitella. Tällä kertaa muutaman päivän vapaat olivat aivan erilaiset; ihmisiä, sukulaisia, menoa ja meininkiä riitti! Mutta ilma ympärilläni on kyllä tihkunut rakkautta, iloa, kauneutta ja onnea, joten en voisi mitenkään valittaa! Näiden tuntemusten kautta on hyvä tupsahtaa taas keskelle arkea, palata töihin iltavuoron muodossa ja nauttia tässä päivällä koulukirjojen seurasta. Sitä ennen vielä kuitenkin kuvia ja tunnelmia ja onnenhetkiä.

Elämä on aika kivaa just nyt <3

Tänään sanat ovat kauneinta mitä tiedän

Tänään mieleni pursuaa sanoja, lauseita, virkkeitä. Tänään ne pyrkivät kiemurtamaan ulos kynän kärjestä, jota käteni niin hellästi liikuttaa pitkin paperia. Tänään paperi ja kynä ovat niin paljon kovempi juttu kuin näppäimistö ja tietokoneen liian kovaa valoa hohkaava näyttö. Tänään tunnen olevani läsnä, kirjoittavani sydämeni pohjasta, vuodattavani tekstiä monen monen päivän edestä. Tänään minun täytyy kirjoittaa joka hetki, koko ajan, paljon paljon, kiihdyttävällä nopeudella ja täydellä antaumuksella, aidosti.

Tänään juon enemmän kahvia kuin muutoin joisin. Tänään haaveilen omasta työhuoneesta, jossa on seinän kokoinen kirjahylly täynnä romaaneja, muhkea sohva tai lepotuoli sekä vanha, kauniisti kulunut puinen työpöytä, jonka lohkeillutta kantta koristaisi kimpullinen valkoisia pioneja lasisessa maljakossa. Pöydällä olisi myös tietokone ja kasa muistikirjoja sekä valtava valikoima kyniä, jotka saisivat mielikuvitukseni laukkaamaan. Työpöytä olisi vasten suurta ikkunaa, josta näkisin, että ulkona aurinko pilkistää pilvien takaa, mutta silti sataa ropisten vettä. Hörppäisin kahvia ja sulkisin silmät. Tietäisin olevani siellä mihin kuulun, tekemässä sitä, mitä todella niin kovin olen jo kauan halunnut.

Tänään mielikuvitukseni on vilkas ja unelmani suuria ja aitoja. Tänään olen kuitenkin myös entistä vahvemmin tässä hetkessä, haaveilustani huolimatta. Tänään tiedän, että tulen saavuttamaan kaiken, mitä ikinä haluan saavuttaa. Tänään kahvini maistuu vaniljalta ja onnellisuudelta.