Täydellisyydentavoittelusta

Olen opetellut olemaan itselleni armollinen jo monen vuoden ajan. Joskus se on helpompaa, joskus vähän vaikeampaa. On niin helppoa soimata itseään ja piiskata tiukkoinakin aikoina koska aina voisin olla parempi, vahvempi, taitavampi.

Olin koko yläasteen ja vielä lukiossakin täydellisyyden tavoittelija, mitä koulusuorituksiin tuli. Sain aina hyviä numeroita ja todistuksissani oli yläasteella pelkkiä ysejä ja kymppejä. Mutta olin uupunut. Yhdeksännellä luokalla olin koko ajan stressaantunut kun pelkäsin, että numerot tippuvat.

Lukioon mennessäni päätin tehdä muutoksen. Päätin, ettei minun tarvitse saada jokaisesta kurssista vähintään kiitettävää. Aloin vakuutella itselleni, että vähempikin riittää, minun ei tarvitse stressata niin paljoa, eikä yksittäisillä kursseilla ole niin väliä. Lukiossa yritinkin ennen kaikkea nauttia elämästä ja koulusta, ilman jatkuvaa painetta huipputuloksiin.

Ja lukio olikin ehdottomasti yksiä elämäni parhaista ajanjaksoista. Olin onnellinen ja vähemmän stressaantunut kuin yläasteella. Silti satunnaiset huonosti menneet kurssit harmittivat, etenkin, jos satuin saamaan kehnomman numeron aineesta, jossa olin tavallisesti kohtalaisen hyvä. Vasta mentyäni uusimaan maantiedon kokeen vain jotta saisin kahdeksikon sijasta ysin kyseisestä kurssista havahduin: kuinka typerää olikaan tuhrata aikaa moiseen. Mitä se minun maailmaani liikutti jos minulla olisikin todistuksessa yksi kasi maantiedosta?

Koulu on hyvä esimerkki siitä, kuinka olen kiusannut itseäni täydellisyydentavoittelulla ja vasta yliopistossa olen todella lakannut välittämästä, mitä numeroita kursseistani saan. Mutta ihminen voi kiusata itseään myös hyvin monilla muilla tavoilla. Sitä voi soimata itseään siitä, ettei ole riittävän hyvä soittamaan kitaraa, tai ettei ole riittävän vahva ja notkea. Varmasti monet hokevat itselleen kuinka olisi mukavaa olla parempi, taitavampi, vahvempi. Kuinka olisi parempi ihminen, jos saavuttaisi jonkin etapin vaikkapa harrastuksessa. Kuinka on huono ja saamaton, jos ei jaksa joskus treenata tai lähteä ulos kavereitten kanssa. Miksi me ihmiset soimaamme itseämme niin helposti? Miksi olemme niin tyytymättömiä ja tavoittelemme aina vain jotain lisää, toisenlaista, enemmän?

Onhan se totta, että jos harjoittelisi enemmän, meistä jokaisesta voisi tulla parempi vaikka minkälaisissa asioissa. Jos treenaisin joka päivä aktiivisesti kitaransoittoa, minusta tulisi varmasti parempi kuin olen nyt. Jos kävisin viisi kertaa viikossa tanssitunnilla, liikkeeni olisivat taatusti sulavampia ja linjani kauniimpia kuin tällä hetkellä. Aina voisin olla parempi. Mutta mikä on riittävän hyvä? Milloin sanomme itsellemme, että hei, hyvin tehty meikäläinen, tässä on hyvä ja sinä olet riittävä sellaisena kuin olet. Milloin annamme itsellemme vapaata täydellisyydentavoittelusta ja aina vain paremmaksi pyrkimisestä? Milloin sitä olisi itseensä tyytyväinen, siis todella tyytyväinen ja sinut sen kanssa että hei, minä olen tämäntasoinen kitaristi tai minä olen tällainen kirjoittaja tai että osaan tehdä piruetin näin hyvin tai huonosti ja tiedätkö mitä? Se riittää minulle.

Yksi ihmisen suurista elämäntehtävistä, on oppia ymmärtämään ja hyväksymään itsensä. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, sillä koen tämän erittäin tärkeäksi. Mitä varhaisemmassa vaiheessa ymmärtää, että on hyvä sellaisena kuin on, sitä kevyemmin voi hengittää. Itseään täytyy todella oppia rakastamaan ja arvostamaan. Minun mielestäni koko hyvinvoinnin pohja perustuu sille, että meillä on hyvä olla omissa nahoissamme, että meistä on kivaa olla juuri sellaisia kuin me ollaan, olimmepa millaisia hyvänsä. Me olemme kaikki niin uniikkeja ja hienoja. Me ansaitsemme saada kukkia vaikka joka päivä, koska kukkien saaminen nyt vain on yksiä elämän kivoimmista asioista. Mitä jos antaisit tänään itse itsellesi kukan? Ihan vain siksi, että olet sen arvoinen.

PÄIVÄN AJATUS

KUVA: PINTEREST

Jokaisella meistä on jokin haave, tavoite tai unelma. Tai jos jollakulla ei ole jotakin edellä mainituista, jokaisella meistä on varmasti ainakin jokin velvollisuus, työhön tai kouluun liittyvä kenties, johon ei tekisi mieli ryhtyä. Olipa kyse sitten asiasta josta unelmoit, mutta jonka eteen et ole koskaan varsinaisesti tehnyt mitään konkreettista tai vain velvollisuudesta, joka tulisi hoitaa (kuten minulla kandin aloittaminen ja muut koulujutut, jotka odottavat tekijäänsä) haastan meistä jokaisen tekemään tänään yhden asian: aloittamaan. Koska paras asia saada asiat tehdyksi tai unelmat toteutumaan on todella aloittaa ja tehdä asian eteen jotain.

Tästä ajatuksesta motivoituneena aion tänään kirjoittaa listan kaikista hoidettavista kouluhommista ja todellakin vihdoinkin kaiken viivyttämisen jälkeen ALOITTAA.

Sillä minä kaipaan rehellisyyttä

Sosiaalinen media ei ole koskaan innostanut minua kovin paljoa. Minulla ei ole instagramia eikä snapchattia enkä käytä facebookkiakaan kovin ahkerasti. Arvaatteko jo syyn? Otsikon perusteella tehtävä ei liene kovin vaikea: en kaipaa elämääni niin suurta annosta kiillotettuja julkisivuja. Kaipaan enemmän sitä päinvastaista.

Olen törmännyt tähän aiheeseen monta kertaa viime aikoina blogeja selaillessani. Aihe puhuttaa, ja se onkin tärkeä. Siksi haluan kantaa korteni kekoon ja raapustaa pari sanaa sosiaalisen median ja blogienkin "täydellisestä maailmasta".

Minä kaipaan ennen kaikkea elämääni rehellisyyttä ja aitoutta. Aina vain enemmän, aina vain kiihkeämmin. Haluan kokea, tuntea ja nähdä elämän kaikissa väreissään, kaikissa tunteissaan. Haluan nähdä ja lukea onnesta ja ilosta mutta myös niistä vaikeammista tunteista. Haluan nähdä rosoja ja koloja, haluan nähdä inhimillisyyden ja epätäydellisyyden, virheet ja niiden kauneuden.

Sosiaalisesta mediasta virheitä ja epätäydellisyyttä vain on niin vaikea löytää. Sosiaalinen media ja niin monet blogit ovat vain kiillotettua pintaa: kaunis julkisivu, mutta sisällöltään loppupeleissä kovin köyhää tavaraa. Nettiin laitetaan kuvia herkullisista brunsseista, parhaat palat matkoista ulkomaille, elämän kohokohtia ja onnea. Se on toki ok, mutta pitemmän päälle se luo väärän kuvan ihmisyydestä: ei elämä ole pelkkää onnea ja autuutta. Miksi siis yritämme niin kovasti vakuutella päinvastaista sosiaalisessa mediassa?

Miksi pelkäämme näyttää, jos meillä menee vähän huonommin? Onko ihminen epäonnistuja kiiltokuvien maailmassa, jos hän on surullinen, vihainen, hukassa tai epävarma? Pitäisikö niinäkin aikoina, kun sydäntä särkee ja ainut asia jonka haluaisit tehdä on käpertyä peiton alle koko loppuiäksi, vetää väkinäinen hymy huulille, napsaista jälleen uusi selfie ja lisätä kuvan alle #happygirl?

Sosiaalinen media voi luoda paineita olla täydellinen. Bloggaajien ja suosittujen instatähtien elämä voi näyttää kuvien perusteella täydelliseltä. On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, etteivät kuvat vastaa absoluuttisesti totuutta. Kenenkään elämä ei ole koko ajan pelkkää hymyä ja aurinkoa ja kauniita kuvia. Elämä kun ei ole kuva, se on kokonaisuus kaikkia maailman värejä ja tunteita. Sosiaalinen media on vain sirpale tuosta kaikesta, pienen pieni sirpale.

Kaikkien kauniiden ja onnentäyteisten sanojen ja kuvien keskellä kaipaisinkin myös sosiaalisessa mediassa enemmän rehellisyyttä ja aitoutta. Haluaisin kuulla ihmisten tuntemuksia myös silloin, kun he ovat epävarmoja. Haluaisin nähdä kuvissa enemmän oikeaa elämää, vähemmän lavastettuja tilanteita. Tai oikeastaan haluaisin ihmisille enemmän sellaisia hetkiä, jotka ovat niin täynnä tunnetta ja elämää, ettei kukaan edes ehdi tarttua kameraan, kun on niin syvällä siinä hetkessä.

Onneksi nykyään monet bloggaajat ovat heränneet tähän samaan asiaan. Monissa blogeissa pääsee nykyään lukemaan myös niistä elämän epätäydellisistä tilanteista ja pelon ja surun tunteista. Onneksi nykyään on myös niitä, jotka uskaltavat olla aitoja ja rehellisiä, myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja siitä toivoisin yleistyvää trendiä.

Rakasta itseäsi

Joskus musiikki auttaa minua muistamaan, kuinka rakastetaan itseään.

Tänään musiikki ja siihen yhdistyvä liike, joka alkoi aluksi venyttelynä ja kevyenä joogailuna mutta muuttui lopulta pehmeäksi ja nautinnolliseksi nykytanssiksi keskellä olohuonetta, herkisti jälleen aistini tuntemaan, kuinka hieno asia keho on. Kuinka hieno ja mahdottoman upea asia ihmiskeho on pystyessään liikkeeseen, joka tuntuu jokaikisessä solussa ja joka ravistelee huolienpeiton yltäni.

Ja kuinka kaunis juuri minun, niin kuin sinunkin kehosi on. Jokaisen meidän kroppa on niin luja ja vahva kannatellessaan meitä päivästä toiseen. Kehoni on minun kotini ja kulkuneuvoni. Miksi onkin niin helppoa unohtaa rakastaa itseäni. Miksi onkaan niin helppoa keskittyä virheisiin ja muutoskohteisiin, miksi itkeä jokaista virhettä, jonka itsestään ja kehostaan löytää. Miksi se on helpompaa, kuin pysähtyä, hengittää syvään ja kiittää itseään ja kroppaansa siitä, että olen jaksanut tämänkin päivän kunnialla loppuun saakka.

Tunnen syvää rauhaa tässä hetkessä, kirjoittaessani tätä. En kaipaa huomista, enkä kaihoa menneitä. Olen oppinut valtavasti armollisuutta itseäni kohtaan viimeisinä viikkoina, kun olen ollut viikosta toiseen flunssainen ja kärsinyt selkäkivuista, enkä ole pystynyt liikkumaan samalla tavalla kuin yleensä. Olen keskittynyt kehonhuoltoon, jos selkäni on antanut periksi senkään vertaa, että olen voinut kevyesti venytellä. Olen keskittynyt tekemään hyvää itselleni. Olen leiponut ja hemmotellut mieltäni hyvillä ruoilla. Olen antanut itseni maata hiljaa paikallaan, tuntenut miltä kova lattia tuntuu ihoani vasten. Olen kääriytynyt peittoihin, olen juonut tavallista enemmän kahvia. Olen hengittänyt sisään rauhaa ja ulos kiitollisuutta.

Kaikesta tästä huolimatta minulla on ollut viime viikkoina myös päiviä, jolloin en ole löytänyt kaunista ajatusta itsestäni. Olen tuskaillut voimattomuuttani, itkenyt kipujani. Olen anellut paranemista korkeammilta voimilta, jotta saisin taas huoletta liikkua. Olen ollut tyytymätön kehooni mutta myös itseeni ihmisenä, taitoihini elämän eri osa-alueilla, olen toivonut olevani parempi, taitavampi, olisinpa enemmän.

Sitten koitti tämä päivä. Avasin ikkunan ja annoin kylmän ja harmaan syysilman tunkeutua sisään. Laitoin Ólafur Arnaldsin levyn For now I am winter soimaan, painoin silmät kiinni ja liikuin juuri sillä tavalla millä kehoni halusi ja mihin se kykeni. Ja minä rakastin taas itseäni, minä tunsin oloni riittäväksi. Minä olin kaunis. Minä olen kaunis. Ja niin olet sinäkin.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/18257227/?claim=32pyjwd5r48">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Arjen kauneutta

Joinain päivinä aamu täytyy aloittaa kynttilänvalossa.

Kattaa pöytä itselle kauniiksi,

ihan vain minua varten.

Tuohon taikamuki, tähän kirjava kirpputorilautanen

eripariset, kuten elämä.

Kahvi keittyy keittimessä,

tummapaahtoista, sekaan tilkka maitoa, ehkä vähän sokeria.

Presidentti tuoksuu hyvältä,

maistuu juhlalta.

Ulkona on niin hämärää,

vaikka on aamu. 

Päätän pysytellä sisällä,

onhan tämä flunssakin, parannella oloani.

Laitan Potter soundtrackin soimaan tunnelmaa luomaan,

vähän niin kuin ne aamiaiskynttilät.

Elo on hyvä, syys vähintään yhtä hyvä.

Vietän päiväni yksin, 

kirjoitan, vaikka pitäisi oikeastaan lukea.

Toimin niin kuin sydän sanoo, vaikka joskus olisi hyvä kuunnella järkeä.

Illalla töihin ja sieltä suoraan sänkyyn,

hänen viereensä käpertymään.

Päivän suunnitelma on sinällään valmis,

kaava valmiina.

Mutta kaavaankin voi tehdä muutoksia,

elämähän niitä tekee. 

Hörppään loput kahvit mukistani.

Arki on kaunista.

♥

Bullet Journal

Olen aina ollut ihan mahdoton vihko, kalenteri ja muistikirjafriikki. Minusta on aivan ihanaa hypistellä kaupoissa kauniita muistikirjoja (ja parhaimmassa tapauksessa viedä kauneimmat kotiinkin asti) ja miettiä mitä kaikkea minä itse kirjojen sivuille taiteilisin. Sanottakoon, että omistan ihan kiitettävän määrän kauniita paperiläpysköitä, niin kovilla kuin pehmeillä kansilla, viivoilla kuin ilman viivojakin, ja olenpa pari kirjaa väsännyt ihan itse alusta loppuun saakka.

Vaikka vihkoja on kertynyt, niistä suurin osa on myös täyttynyt kovaa vauhtia, joten nyt käteni syyhyävät jälleen päästä hankkimaan uusi kirjanen, minulla kun on sillekin jo aivan oma tehtävänsä: haluan aivan ehdottomasti aloittaa rustaamaan omaa ns. "bullet journalia".

Pari päivää sitten selaillessani pinterestiä eksyin tutkimaan bullet journal tauluja. Ja voi luoja millainen inspiraation aalto ylitseni pärskähtikään! Bullet journal (eikö sille voisi olla jokin järkevä suomenkielinen nimi?! :D Jos joku tietää, niin saapi kertoa!) yhdistää käytännössä katsoen kalenterin, päiväkirjan ja luonnoskirjan. Sen sivuille saa luonnostella ja piirrellä, väsätä erilaisia to do -listoja, kirjata ylös tärkeät menot ja tapaamiset, ehkä vähän päiväkirjaa ja sääpäiväkirjaa ja oikeastaan ihan mitä vain mieleen juolahtaa. Ja lopputuloksesta tulee toivonmukaan ihanan sekalainen, värikäs ja kaunis, ja sitä on ihanaa selata myöhemmin.

KUVA: PINTEREST

Olisihan moinen toki kaiken ihanuutensa keskellä myös melko käytännöllinen: kaikki tieto ja inspiraatio kulkisi samojen kansien välissä ilman, että tarvitsisi kuljetella mukana miljoonaa eri vihkosta ja kansiota, joilla jokaisella oma tehtävänsä (ei sillä, että minua harmittaisi omistaa monta kaunista vihkoa eri asioitten listauksille hehe). En oikeastaan keksi mitään syytä miksi EN aloittaisi bullet journalia, se tuntuu niin täydelliseltä luovuuden ja muistikirja/kalenterirakkauden purkamiskohteelta.

Kädet syyhyää jo luomaan omaa kirjasta mutta ensin pitäisi vain jossain välissä ehtiä vihkokaupoille! Mutta jos hyvin käy, jo huomenna minulla on oma projekti käynissä. Lupaan esitellä oman kirjani sisältöä sitten, kun jotain esittelemisen arvoista olen ehtinyt sinne luomaan.

Joko SINULLA on oma bullet journal? :)

Meillä on aina Pariisi

On hempeä olo. Joo, juuri se sana kuvaa tämänhetkistä olotilaani parhaiten: hempeä. Semmoinen vaaleanpunainen ja valkoinen, pörröinen, villainen, pehmeä ja söpöilevä. Sellainen olo, kun tekee mieli vain istua unelmiensa kanssa upottavassa nojatuolissa villahousut ja -sukat jalassa, huopaan kääriytyneenä. Toisessa kädessä voisi olla myös ehkä vaahtokarkkikaakaota vaaleanpunaisesta mukista, en panisi yhtään pahakseni.

Ja toisessa kädessä, siinä missä ei olisi se höyryävän kuuma ja tuoksuva kaakao, olisi totta kai romaani. Tänään se on Nicolas Barreaun Meillä on aina Pariisi. Ja mikäs kumma sopisikaan edes tähän hempeään oloon paremmin, Barreau kun on melkoisten söpöilytarinoiden taitaja!

Loppujen lopuksi minun tulee aika harvoin luettua aivan näin hempeitä ja romanttisia kirjoja. Nicolas Barreaun kirjat olen kuitenkin lukenut, ja niissä on kyllä jotain hyvin viehättävää, vaikka tavallaan ne ovatkin melkein ällösöpöjä. Tarinat sijoittuvat Pariisiin ja niissä on paljon suloisia yksityiskohtia kuten pieniä herttaisia ja tarkasti kuvailtuja kauppoja, kahviloita ja elokuvateattereita. Barreaun kaikki kirjat on kirjoitettu hyvin samanoloisella tyylillä ja otteella, mutta mistä tykkään niissä eniten, on se seikka, että vaikka tarinoitten voisi luulla menevän juuri niin ennalta-arvattavasti kuin miltä alkulukemalta vaikuttaa, niissä on kuitenkin loppujen lopuksi aika raikkaita juonenkäänteitä, eikä kaikki menekään aina niin kuin olisi voinut luulla.

Hempeyden nälkään Meillä on aina Pariisi toimii kyllä kuin jätski kuumana kesäpäivänä. Ja herätteleehän se mukavasti myös matkakuumeen: Pariisi voisi olla joskus kiva tsekata.

Hempeänä päivänä hempeän kirjan äärellä pitää tietty olla hempeät glitterkynnetkin!

Kirjan alkusivuilta löytyvä mietelausekin vaivuttaa niin ihanasti unelmien syviin vesiin, että eihän tästä suloisesta kuplasta halua ikinä lähteä pois. Taidan oikeasti lähteä keittelemään sitä kaakaota än yy tee NYT!

Ihania matkoja kirjojen suloisiin maailmoihin kaikille lukemisen ystäville! ♥

Kiitollisuudesta

Olen miettinyt viime aikoina paljon kiitollisuutta, sitä kuinka tärkeää on muistaa olla kiitollinen, mutta kuinka vaikeaa se välillä on. Hetkinä, jolloin mikään ei tunnu menevän oikeita raiteita pitkin ja suunnitelmat menevät yksi toisensa jälkeen poskelleen, ei päällimmäisenä tuntemuksena välttämättä ole kiitollisuus ja tyytyväisyys kaikista niistä hyvistä asioista, joita kurjien juttujen välissä toki pilkottaa. Sellaisina aikoina on niin paljon helpompaa keskittyä pahaan oloon ja velloa siinä oikein olan takaa.

Kiitollisuuden suhteen viimeisimmät päivät ovat olleet ainakin itselleni haastavia. Toinen toistaan seuraavat selkäkipuiset päivät, vaikeus liikkua mutta myös olla paikallaan kipujen takia, flunssa, joka ei kuukaudenkaan sairastelun jälkeen ota loppuakseen, koulu ja työhuolet, epäuskoisuus siitä, kuinka jaksan tästä eteenpäin kun koko ajan väsyttää... Niin, sanotaanko vaikka niin että elämän ne vähän kurjemmat jutut eivät ole antaneet minulle lomaa viime aikoina.

Olen toki yrittänyt muistaa miettiä positiivisia juttuja, keskittyä hyvään säähän ja ystävän kanssa vietettyyn kahvihetkeen, mukaviin luentoihin ja rentoiluhetkiin kynttilänvalossa. Silti kiitollisuus siitä, mikä on hyvin, on painunut harmillisen taka-alalle ärtymyksen ja kiukuttelun tieltä.

Mutta tänään inspiroiduin miettimään unelmiani, tavoitteitani ja samalla asioita, joita olen jo saavuttanut sekä asioita, joista olen aivan huiman kiitollinen. Tästä päivästäkin olen punonut kiitollisuudenvyyhtiä mielessäni, kehrännyt parhaista jutuista kestävän verkon, johon voin tukeutua silloinkin, kun on vaikeaa muistaa olla tyytyväinen elämäänsä. Sillä tänään olen kiitollinen asiansaosaavista lääkäreistä ja fysioterapeuteista, jotka tekevät parhaansa auttaakseen minua vaivalloisina hetkinä. Olen kiitollinen kirjastoista, noista taianomaisista kirjojen kotikoloista, jotka tuottavat minulle valtavaa iloa ja onnea. Olen kiitollinen ystävistäni ja perheestäni, jotka tekevät elämästäni niin niin moninverroin kultaisempaa. Olen kiitollinen syksystä, viileästä tuulesta ja kahisevista lehdistä. Olen kiitollinen lähikaupan ihanista myyjistä. Olen kiitollinen siitä, että tänään minulla on ollut aikaa levätä kunnolla, toipua niin fyysisesti kuin henkisestikin elämän rasituksista.

Minusta tuntuu, että jokaisen olisi hyvä pitää välillä kiitollisuuspäiväkirjaa. Ja tarkoitan siis ihan todella konkreettisesti paperille listaamista, hyvien juttujen luettelua. Minä teen sitä loppujen lopuksi melko usein, joskus se auttaa piristämään mieltäni heti, joskus taas vasta palatessani kiitollisuuslistauksiini myöhemmin. Ennemmin tai myöhemmin listaamisesta on kuitenkin ollut aina apua ja iloa minulle. Ja sitä paitsi, jos päätät alkaa nyt pitää kiitollisuuspäiväkirjaa, sehän on vain ihana tekosyy päästä ostamaan uusi kaunis muistikirja nimimerkillä muistikirja-addikti)!

Kiitollista päivää kaikille, muistakaa, että tässä elämässä on aivan mahdottoman paljon asioita, joista olla kiitollinen! ♥

Superhelpot sitruunaomenamuffinssit

Heippa!

Haluaisin tänään jakaa teidän kanssanne superhelpon herkkuvinkin.

Aina ei jaksa varsinaisesti leipoa itse. Joskus sattuu myös puuttumaan jokin tärkeä ainesosa, mutta kun ei millään jaksaisi raahautua ensin kauppaan ja takaisin ja sitten leipoa, odotella valmistumista ja vasta SITTEN päästä tärkeimpään osioon, eli herkun syömiseen.

Vaikken yleensä valmisjutuista niin paljoa välitäkään (ja onhan täysin itse alusta loppuun saatetut herkut ehdottomasti parasta ikinä) on silti ihan näppärää, jos ruokakomeron perukoilta sattuu löytymään jotain puolivalmista, nopeaa ja helppoa äkillisiä sokerinnälkäisiä hetkiä varten.
 

 

Omasta kaapistani löytyivät nämä IKEAn sitruunamuffinssiainekset. En ollut aikaisemmin kokeillut moisia, mutta eilen herkkuhimoni kävi sietämättömäksi ja täytyi saada päiväkahville jotain makoisaa. Nämä sitruunamuffinssit olikin sitten maailman helpoimpia: purkkiin tarvitsi lisätä ainoastaan vesi, kaikki muut ainekset olivat valmiina. Sitten vaan ravistettiin koko komeus purkissa sekaisin ja kaadeltiin vuokiin. Voiko helpompaa enää oikein olla?!
 

Tahdoin vähän kuitenkin tuunailla näitä muffinsseja, joten lisäsin vuokiin omenanpaloja (joita olisin voinut annostella ehkä vielä runsaammallakin kädellä) sekä päälle hiukan kanelisokeria. Sitten eikun pelti uuniin n. 15 minuutiksi, ja muffinssit olivat valmiit tadaa!

Ja hyviähän niistä tuli! Vaniljakastikkeen kera katosi yksi jos toinenkin herkkupala kahvin lomassa. Seuraavankin kerran kun tekee mieli leivonnaisia mutta laiskottaa, ei jaksa käydä kaupassa tai tehdä kaikkea itse alusta saakka, taidan turvautua tähän konstiin. Ja näitähän voi lisäksi tuunailla ihan oman mielen mukaan, vaan mielikuvitus on rajana, mitä kaikkea näihin voi lisäillä.

 

Nyt meitsi taitaa laittaa kuitekin läppärin kiinni, heittäytyä sohvalle ja uppoutua tv-sarjojen maailmaan. Ja ehkä syön pari muffinssia siinä samalla, mums.

Ihanaa keskiviikkoa !

Luota siihen, että kaikki menee niin kuin pitääkin

Hyvää huomenta sosiaalinen media!

Toivottavasti te kaikki muut olette nukkuneet viime yönne paremmin kuin minä, sillä itseäni kiusasi koko yön aina vain jatkuva flunssa ja kovat selkäkivut, jotka sain riesakseni viime viikolla. Aamulla herätessäni olo ei ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla, mutta aamuaurinko oli kullannut keittiömme suorastaan hehkuvan valoisaksi ja ruokapöydällämme hyvät huomenet minulle toivotti suuri oranssi gerbera, joten pakkohan siinä oli vähän hymyillä, väsymyksestä huolimatta.

Tänään minulla on edessäni tentti, johon olen valmistautunut enemmän tai vähemmän huonosti. Eilen illalla päätin, että kertaan vielä tänä aamuna mahdollisimman paljon, että pääsisin tuon kurjan kokeen edes läpi. Istuessani tässä, edelleen aamupalapöydässä, juomassa kahvia, kellon tikittäessä aina vaan lähemmäs ja lähemmäs yliopistolle lähtöhetkeäni, lukeminen ei kuitenkaan tunnukaan enää kovin mielekkäältä vaihtoehdolta.

Toki se olisi järkevää. Vaikka viimehetken lukemisesta on harvoin sen suurempaa hyötyä, tässä tapauksessa tuntuu, että voisi olla ihan hyödyllistä tarkistaa muutamat epäselviksi jääneet teoriat. Ihan vain kaiken varalta.

En siltikään tee niin. En aio koskea kirjoihin.

Tänään minusta tuntuu, että kaikki menee niin kuin pitääkin. Ylipäänsä uskon, että elämässä kaikki menee, niin kuin kuuluukin mennä, kaikki järjestyy tai ei järjesty, jos ei ole tarkoitus, ja sekin on ihan okei. En usko, että sillä, käytänkö aamuni lukemiseen vai ehkä kuitenkin Gilmoren tyttöjen katselemiseen, on merkittävää eroa tenttituloksilleni. Enkä loppujen lopuksi myöskään usko, että koko tentillä on kovinkaan suurta merkitystä elämälleni, meni se sitten läpi tai ei.

Tentin voi aina uusia, jos se ei mene läpi. Tätä aamua, tämän hetken tunnetta ja taikaa en voi kuitenkaan täsmälleen samanlaisena uusia. Elämä kun ei vaan mene niin. Tässä hetkessä tunnen suurta rauhaa, ja usko tai älä, se on minulle hyvin harvinaista ennen tenttiä. Yleensä olen stressaantunut ja ahdistunut, mutta nyt kaikki nuo tunteet ovat tipotiessään. Olen läsnä, olen tässä, olen ihan kaikessa rauhassa ja kaikki on hyvin.

Hengitän syvään auringon tuoksua, parvekkeen ovi sepposellaan. Luotan siihen, että kaikki menee niin kuin pitkääkin. Luotan elämään.

Back to school

Suurimmalla osalla porukasta on todennäköisesti alkanut koulu jo paljon aiemmin, mutta minä palaan virallisesti koulunpenkille vasta tänään. Toki olen puurtanut tässä jo muutaman viikon tenttikirjojen parissa ja käynyt suorittamassakin pari koetusta, mutta tänään on syksyn ensimmäisen luennon aika, ja olen itseasiassa aika innoissani saadessani istahtaa auditorion penkille ihan vaan kuuntelemaan.

Joku voisi ajatella, että sehän on just ihanaa, ettei tarvitse käydä luennoilla, vaan saa vain opiskella omaan tahtiin kirjoja. Nojoo, on se ihan mukavaa. Yleensä. Tai sanotaanko vaikka niin, että se on mukavaa ainakin silloin kun sitä ei tarvitse tehdä montaa kuukautta putkeen.

Itsenäisessä opiskelussa on minun kohdallani montakin ongelmaa. Ensimmäinen on se, että minulle on valtavan vaikeaa aloittaa. Kun kirjapino tönöttää vasemmalla puolellani ja minun pitäisi valita, mistä kauheudesta urakkani aloitan, ja oikealla puolellani taas houkuttelee Happy Valley netflixissä, niin ei ole vaikeaa arvata kumpaan suuntaan kallistun. Joten joo, aloittaminen on aivan valtavan vaikeaa, ja sitä ongelmaa luennoilla taas ei ole. Sen kun menet luentosaliin ja pidät korvat höröllä. Simple as that.

Toiseksi ovat aikataulut. Olen kerrassaan surkea ensinnäkin luomaan aikatauluja ja toisekseen pitäytymään niissä. Yleensä kaikki jää kuitenkin tekemättä ja sitten viimeisinä iltoina ennen deadlineja revin hiuksia päästä ja tuskailen, että olisipa pitänyt olla fiksumpi ja aloittaa hommat ajoissa! Jep, niinpä olisi, tälläkin kertaa, nimimerkillä huomenna tentti ja edelleen 700 sivua lukematta, hups...

Sitten on tietysti sosiaalinen elämä. On niin paljon helpompaa ehtiä nähdä säännöllisesti kavereita, kun käy luennoilla. Vaikka "vapaa-aikaa" näyttäisi olevan enemmän niinä aikoina, kun minulla ei ole muuta koulua kuin kirjoja tentittävänäni, on kuitenkin otettava huomioon se tosiasia, että lukemiseen (etenkin tieteellisen tekstin lukemiseen englannin kielellä!) kuluu valtavasti aikaa (jos sen siis joskus saa aloitettua oikeasti ajoissa, ja tekee asiat niin kuin ne pitäisi tehdä, eikä paniikkiselausta vikana iltana). Lisäksi kausina, jolloin minulla ei ole luentoja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että pitäisi lukea enemmän eikä vain vetkuilla sohvalla tai notkua lempparikahvilassa juomassa lattea ja selailemassa pinterestiä. Koko ajan pieni ääni nakuttaa päässäni, että en tee tarpeeksi. Mutta toisaalta, sekin on vain elämää ja minäkin olen vain ihminen, ja kivat jutut nyt vaan on kivempia kuin kurjat velvollisuudet.

Joten jep, näillä perusteilla voisin sanoa, että kannattaa nauttia luentojen täyteisestä elämästä! Vankalla kokemuksella voin kertoa, että luennoilla istuessa oppii niin paljon helpommin ja vaivattomammin, kuin suunnittelemalla itse lukuaikataulunsa ja yrittäessään takoa tietoa kalloon. Toisinaan se on jees, mutta tässäkin asiassa luentojen ja kirjojen tasapaino olisi kaikista paras vaihtoehto, ainakin minulle.

Mukavia luento/oppitunti hetkiä siis kaikille!

HYVÄÄ HUOMENTA !

Nukuitko hyvin? Onko olo levännyt ja virkeä? Oletko herännyt varhain ja ehtinyt jo tehdä tuhat asiaa näin lauantain alkajaisiksi? Vai venyikö eilinen ilta ehkä pitkäksi ja nyt takana ovat vähän vähemmän levollisuutta sisältäneet yön tunnit, silmissä vielä unihiekkaa. Ehkä et ole noussut sängystä vielä ollenkaan, ja sekin on täysin okei, ja vallan mainio tapa viettää juuri tätä aamua!

Tänään minulla on sanottavana vain yksi asia. Itseasiassa se on muistutus meille kaikille, ihan jokaiselle ihmiselle, sinulle ja minulle:

Sinä olet upea.

Olet vahva, taitava, kaunis.

Olet ainutlaatuinen, ei ole yhtäkään toista, joka olisi samanlainen kuin sinä.

Sinun ei tarvitse olla mitään enempää,
olet jo nyt kaikkea, mitä sinun tarvitsee olla.

Olet riittävä.

Olet ihmeellinen ja hyvä, juuri sellaisena kuin olet.

Yritä muistaa tämä, yritä tuntea se joka solullasi, yritä ymmärtää ja sisäistää kuinka sinä olet niin niin paljon enemmän kuin miltä sinusta joskus tuntuu. Älä vähättele itseäsi, sillä sinä olet sinä, ja täydellinen juuri noin.

Ihanaa ihanaa ihanaa lauantaita kaikille! ♥

Vapaapäivän aktiviteetteja

Tämänhetkisessä elämässäni minulla on harvoin aivan vapaita vapaapäiviä, jolloin minun ei tarvitse a) käydä töissä, b) istua luennoilla yliopistossa tai c) lukea tenttiin, tehdä ryhmätöitä tai muita kouluhommia. Kesälomani oli ja meni kesäkuussa niin että huiskis vaan, joten nyt elämäni on jälleen enemmän tai vähemmän työntäyteistä ja melko hektistäkin.

Silloin tällöin jopa minunkin kohdalleni kuitenkin sattuu niitä ihmeellisiä onnenpotkaisuja, joita vapaapäiviksikin kutsutaan. Sellaisina päivinä minuun yleensä iskee tarve tehdä jotain sellaista, mitä en muulloin tekisi, yleisimmin ajanpuutteen vuoksi.

Taannoisena vapaapäivänäni heti aamulla herättyäni ja kurkistettuani verhojen raosta täydeltä terältä paistavaa aurinkoa päähäni pälkähti ajatus, josta en osannut millään enää päästää irti: tänään on juuri se päivä, jolloin minun täytyy päästä puistoon lukemaan kirjaa, mieluiten take away -kahvi kädessäni. Minun vain täytyy täytyy nyt päästä puistoon lukemaan!

Sain houkutelluksi poikaystävän mukaan vapaapäivän tempaukseeni, ja niin me marssimme aivan ensimmäiseksi ostamaan kupit kahvia (voi miten idylliseltä pahvikupista nautittu kahvi voikaan tuntua!) ja sen jälkeen kirjat kainalossa läheiseen puistoon. Aurinko paistoi mutta ilma oli kirpeän viileä, penkki oli yöllisestä kasteesta kostea, mutta ei sekään haitannut. Mikään ei olisi voinut hetkauttaa minua, eikä pilata hyvää tuultani.

Siinä me sitten istuimme, luimme kumpainenkin romaanejamme, minä naurahdin välillä ääneen päähenkilön koheltaessa tai sanoessa jotain hölmöä ja myötähäpeää herättävää ja joimme kahvia, joka viileni harmillisen nopeasti. Vapaapäivän hetkemme oli kuitenkin täydellinen, eikä se olisi kaivannut mitään enempää. Siinä hetkessä oli hyvä ja tunsin, kuinka pienet asiat todella voivat tehdä ihmisen valtaisan onnelliseksi.

Kaipaan sinua

Tänään kaipaan sinua, niin eilenkin tein.

En ole moneen päivään juuri muuta miettinyt

kuin sitä hetkeä, jolloin saan taas painautua sinua vasten,

hengittää syvään tuoksuasi

halata halata niin lujaa mutta samalla hellästi.

Odotan sitä, että saan maata vierelläsi illalla,

kuunnella ääntäsi, hymyillä sanoillesi

kaipaan sinun silmiäsi, sinun ihoasi,

sinun hassutteluasi.

Vaikka minä kaipaan sinua,

niin paljon, että välillä tuntuu kuin sydän kuristuisi kasaan

ikävä on hyvästä.

Kun välillä ikävöi toista, kaipaa niin valtavasti,

rakkaus sen kun vahvistuu.

Siihen minä luotan, uskon, ja sen minä myös todeksi tiedän.

Aina kun palaan luoksesi, 

rakastan vielä vähän enemmän kuin ennen.

Mitä tehdä kun stressi iskee?

Käännettyäni kalenterinlehteä elokuusta syyskuuhun olen huomannut ahdistuksen nostavan päätään liiankin tutuksi käyneellä tavalla. Syyskuussa opinnot pyörähtävät jälleen täydellä teholla käyntiin ja samalla pitäisi jaksaa käydä töissä, lukea noin tuhat tenttikirjaa ja hoitaa toinen tuhat juoksevia asioita kuten lähetellä sähköposteja amanuenssille, uusia lukuvuositarra opiskelijakorttiin, kirjoittaa pari lehtijuttua ylioppilaslehteen ynnä muuta. Ei ihme, että stressi alkaa vallata alaa mielestäni, hengitys kiihtyy enkä tunnu osaavan nollata päätäni enää oikein mitenkään, kun koko ajan pitäisi tehdä jotain tai vähintäänkin murehtia sitä, että kun pitäisi ja pitäisi.

Möyrin ahdistuksessani jonkin aikaa kunnes rupesin miettimään, että mikä olisi keino, joka todella auttaisi stressiin ja siitä seuraavaan ahdistuneisuuteen ja alakuloon ilman, että se tuntuisi turhan vaivalloiselta ja rasittavalta. Ja sitten minä sen keksin, ajatus syttyi päähäni kuin tulikärpänen pimenevässä illassa. Vetäisin kumisaappaat jalkaan, nappasin kameralaukun olalle ja koiran vierelle ja eikun menoksi: me mennään nyt metsään!

On todistettu juttu, että metsässä oleilu vähentää stressihormoni kortisolin eritystä, laskee verenpainetta ja vaikuttaa noin niin kuin muutoinkin myönteisesti ihmisen hyvinvointiin. Metsässä ilma on puhtaampaa, jatkuva melu ei rasita korvia ja tuoksutkin ovat reheviä ja mieltä ylentäviä. Juuri ennen lähtöäni oli satanut ravakasti vettä, joten voi miten paljon meheviä tuoksuja pystyinkään haistamaan! Samoilin metsässä koirani kanssa, otin kuvia sienistä, puista, kauniista valosta ja tunsin kuinka stressi oikein valui korvista ulos ja jäi sammalmättäille makoilemaan aivan letkeänä.

Nykypäivänä niin monet käyvät aivan liian harvoin luonnonhelmassa ja kunnon metsässä. Minulla viimeisimmästä metsäretkestä ei ollut edes järin pitkä aika, ehkä kolmisen viikkoa, mutta sekin on aivan liian pitkä tauko. Luonto ja etenkin metsät ovat järjettömän hyvä ja helppo tapa lieventää stressiä, oli sen aiheuttaja sitten mikä hyvänsä. Kaupungeissakin asuvien ihmisten kannattaisi suunnata askeleensa puistojen sijasta kunnon puitten keskelle, sillä puistot, niin kivoja kuin toki ovatkin, eivät tarjoa samoja terveys- ja hyvinvointietuja kuin metsät.

 

 

Tästä lähtien aion muistaa käydä metsässä aina kun se on mahdollista, sillä jo pienikin reippailu mättäillä kaikkien sienten ja sammalten keskellä piristää kummasti mieltä. Lisäksi viileässä syyssäässä samoilusta saa vielä kauniin punaiset posketkin ja ulkoilun jälkeen on entistä ihanampaa tulla takaisin sisälle lämpimään, keittää kuppi kahvia tai kuumaa kaakaota ja uppoutua hyvään kirjaan (tällä hetkellä vuorossa Hobitti, mitä sinä luet juuri nyt?).

Joten mars luontoon kaikki stressistä kärsiväiset, sillä parempaa lääkettä ei moiseen riesaan ole!

Ja niin saapui syyskuun ensimmäinen...

...ja kuinka hurmaava syyskuun ensimmäinen se onkaan ollut! Syyssäätkin ovat olleet kohdillaan: aamupäivällä, kun surruuttelin pyörällä keskustan Coffee Houseen lukemaan tenttikirjaa, taivas oli harmaa ja alkoi sadella vettä, mikä oli omiaan nostattamaan idyllisyyden tuntua. Istua nyt kahvikupposen äärellä kahvilassa lukemassa kirjaa sateen läiskähdellessä kävelykatua vasten. Kun sitten sain tarpeekseni lukemisesta ja pyöräilin ystävääni tapaamaan, aurinko alkoi pikkuhiljaa pilkahdella yhä enemmän ja enemmän ja nyt sää on kaunis, kirkas ja lämminkin vielä! Voi onnea, etten sanoisi!

Ystäväni luona oli myös onnea: maukasta kaneli-inkivääriteetä, kynsien lakkaamista pastellisateenkaariväreillä, kuulumisten vaihtoa, vaatteitten sovittelua ja yhdessä piirtämistä. Niin, yhdessä on yllättävän mukavaa piirtää! Siinä me istuimmekin värikyninemme ja mietimme kuinka kivaa olisi pistää pystyyn taiteilu"kerho" paremman sanan puutteessa. Kuinka mukavaa olisi koota piirtämisestä innostuneet ihmiset yhteen luonnostelemaan, värittämään ja intoilemaan valmistuvista taideteoksista. Tämä idea täytyisi ehdottomasti viedä ajatuksen tasolta toiminnaksi!

Päivä on ollut täynnä intoa ja ideoita, mikä näkyy tässäkin kirjoituksessa huutomerkkien hövelinä käyttönä. Tänään minulla olisi ollut lukuisia asioita, joita olisin voinut innolla valokuvata, mutta pahus kun kamera ei tällä kertaa sattunut mukaan. Toisaalta se on hyväkin, sillä on tärkeää muistaa elää ja katsella elämää ympärillä ilman välissä äköttävää linssiä.

Mutta nyt ihmiset, nyt haluan tortilloja! Aktiivisuus ja paikasta toiseen hyppääminen aiheuttavat nälkää, joka tällä erää tuntuu taittuvan pelkästään tortilloilla. Illalla vielä ystäviä, uuden lukuvuoden alun ihmettelyä porukalla, ehkä lasi viiniä, tai ehkä ei. Ehkä myös raapustan pari runoa ja piirrän vielä vähän lisää, nyt kun pääsin jälleen värikynien makuun. Ei minulla näköjään tällä kertaa ollut elämää suurempaa sanottavaa, eikä edes kuvia jaettavana. Mutta ei se haittaa, sillä kaikki on mallillaan juuri nyt.